It's a wrap they say! Nyt kun vuoden viimeiset tunnit ovat käsillä, niin taitaa se olla oikein hyvä syy laittaa pirskeet pystyyn. Varsinkin kun ollaan siirtymässä vielä uudelle vuosikymmenelle. Viimeisen parin viikon aikana tapahtunut muutto paikkakunnalta toiselle on kuitekin vienyt tyystin meikäläisen mehut, joten mikäs tässä ihan tavallista arki-iltaa viettäessä. Eikä tässä nyt mikään muu ole muuteskaan muuttumassa kuin päivämäärän kohdalle kirjattava vuosiluku, joten mitä nyt tulevia kirjoitusvirheitä ylistämään. Tiedä siis teistä, mutta täällä sitä vaan järjestellään hiljalleen tavaroita paikoilleen ja asetutaan taloksi. And note for the future self: Don't move under Christmas or New Years Eve 'cause it's super exhausting.
Mutta mitä nyt tulee menneeseen vuoteen, niin raskashan tämä on ollut. Kaikkein vaikein tähän astisimmista, mutta onneksi on ollut ympärillä ihmisiä joihin turvautua. Sellaisia ihmisiä joiden kanssa jakaa niin arjen ilot kuin surutkin. Alkuvuodesta koettiin meinaan sellaisia asioita, jotka saavat edelleen tunteet pintaan ja kyyneleeet poskille. Siis täysin aikaa ja paikkaa katsomatta. On ollut aihetta elämää suurempaan suruun ja iloon henkilöstä, jonka avulla tästä kaikesta on selvitty. Ei läheskään kokonaan, mutta siltä osin että pystyy puskemaan eteenpäin.
On tullut matkusteltua ja tutustuttua uusiin kohteisiin ulkomailla. Ekana Berliinissä pohtimassa seuraavaa peliliikettä sekä ihmettelemässä Itä-Eurooppalaista avaruutta. Siis sitä miten leveästi kaikki kyseisen kaupunkin isoimmat aukiot, kadut ja keskukset oli pystytetty. Luoja ties millaisia kulkupelejä tai massatapahtumia varten sinne oli tarpeen tehdä niinkin leveitä mestoja. Alkusyksystä tehtiin puolestaan ihka ensimmäinen meidän suvun likkojen reissu, jossa oli meikäläisen lisäksi mukana sisko, äiti, täti ja mummu. Kaikesta sähellyksestä huolimatta meillä oli oikein onnistunut reissu, ja mieli tekisi mennä toistekin. Kunhan matkakohde pysyy yhtä simppelinä kuin Gdańskissa, jonka pienen "tarjonnan" vuoksi tuli aikuisten oikeasti keskityttyä enemmän matkaseuraan kuin muihin humpuutuksiin. Vikana moikkaassa frendiä Tanskassa, josta saan tuon samaisen kimman onneksi tammikuun lopulla takaisin samalla maaperälle. Tai no samojen rajojen sisäpuolelle.
Kesään mahtui onneksi yhtä sun toista tekemistä. Milloin mökkeilemässä missäkin päin Suomea, kaupunkilomalla Pietarsaaressa, jazzeilla ja häissä. Sain myös mieluista pikkuväkeä kylään ja joita nyt Poriin väliaikaisesti muuttaessa pääsen onneksi näkemään huomattavasti useammin mitä aiemmin. Niin se elämä vaan rullaa menemään, mutta yksi asia on varmaa. Nimittäin se, että meikäläinen on niin ajatuksiltaan, päätöksiltään ja menemisiltään eräänlainen tuuliviiri.
Entäpä sitten harrastukset ja treenaaminen rakkaan laji parissa? Meidän yhteinen tie tyssäsi toistamiseen vappuna, jolloin meikäläisen kunto romahti äkkiseltään ja korkealta. Oli varsin erilainen tapaus mitä tätä keissiä edeltävänä syksynä, mutta iloisena yllätyksenä Vaasan kotisairaala, jonka ansiosta osastolla tuli vietettyä pari päivää ekaa reissua vähemmän. Sen sijaan sain kolmesti päivässä kotiin (aamu-päivä-ilta/yö) ammattilaiset tarkistamaan vointini ja laittamaan vikoja antibiootteja. Tätäkään ajanjaksoa ei olisi muuten Nemon kanssa kaksin selvitty, mutta onneksi oli ystävä juuri oikeaan aikaan tällöinkin maisemissa.
Tämän muuton myötä jouduin vaan ikävä kyllä luopumaan läheisiksi tulleista kavereista, jotka tuli tatamilla tavattua. Onneksi nykyään on olemassa monenmoista keinoja ylläpitää yhteyksiä, mutta eniten tässä kaivelee kuitenkin se, etten ole pystynyt treenaamaan useampaan kuukauteen juuri lainkaan. Koska treeneissähän näitä ihania ihmisiä on tavannut ja joiden kanssa on juteltu ja juoruttu ties kuinka monesti! On pohdittu syntyjä syviä, kaavailtu mennyttä ja tulevaa, suunniteltu isosti, naurettu äänekkäästi ja tietysti treenattu hiki hatussa.
Omalta osalta onni kuitenkin siinä, että vuosia vaivanneen niskaongelman syy saatiin vihdoinkin paikallistettua. Siis mitä luultavimmin kyseessä nyt liki 20-vuoden takaisen vastaiskun jälkivaivat, jotka olivat vaan tiheentyneen treenaamisen myötä tulleet siihen pisteeseen, että sanoivat itsensä lähes kokonaan irti. Mutta olempahan nyt tämän myötä osannut ottaa vihdoin neuvoista vaarin ja nimittäin oikeasti välttämään turhaa rasitusta. Sanompa kuitenkin vaan, että tällaiselle entiselle mennään-sata-lasissa-tyypin-urheilijalle ottaa todella koville kun joutuu olemaan pitkään sivussa harrastuksistaan. Siitä yhdestä arjen pelastajasta ja henkireiästä, jonka avulla olet jo pidemmän aikaa jaksanut paahtaa menemään. Terveys tulee joka tapauksessa laittaa etusijalle, etenkin näin nuorella iällä, jolloin asioihin on mahdollista vielä vaikuttaa. Muistakaa tekin siis tämä, ennen kuin on liian myöhäistä.
Out of suffering have emerged the strongest souls;
the most massive characters are seared with scars.
- Khalil Gibran
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista