Vaikka minulla ei ole ollut varsinaista kesälomaa, niin viime viikot ovat tuntuneet kyllä aika rennoilta kun on kerennyt olemaan siellä sun täällä. Tänään palasin kotiin Lapin reissulta, jonne matkasin yhdessä vanhemman isoveljeni kanssa. Tai hän nyt oli lähtenyt Ouluun päivän edellä meikäläistä. Oli aikas rentoa matkata puolityhjän rinkan kanssa kun kaikki isoimmat/painavimmat kamani oli pakattu edellisenä päivänä autoon. Tuskin siitä olisi nimittäin tullut yhtikäs mitään, jos olisin yrittänyt tuoda pyörän ja teltassa yöpymiseen tarvittavat tavarat junalla, siis ihan itsekseni. Kyseessä ei ollut meinaan mikään luksusloma Panorama hotelliin, vaan kunnon aktiiviloma sisarusten kesken. Veli pyöräili päivät ylösalas ja eestaas kilpailemassa ja minä tein mitä milloinkin.
Nappasin keskiviikkoaamuna siis Suomen valtion rautateiden (aka VR) junan ja jäin kyydistä Rovaniemellä. Oltiin sovittu veljen kanssa treffit Ounasvaaralla, jonne minä sitten reippaana likkana köpöttelin.
Nopea kipaisu huipulla, jonka jälkeen alkoi matkamme kohti Kittilää. Ensimmäiset kaksi yötä oli tarkoitus nukkua teltoissa, mutta tarkkoja leiriytymispaikkoja ei oltu lyöty lukkoon. Ei auttanut muuta kuin lukea tien poskessa olevia kylttejä ja punnita joskos niistä jossain voisi yöpyä. Kutakuinkin Rovaniemen ja Kittilän puolivälissä meitä sitten onnisti kun löysimme majoitusalueenomaisen tilan erään omakotitalon pihapiiristä.
Tarkkaa nimeä ei ole tiedossa, mutta infotaulussa puhuttiin Maijasesta. Sinne pihapiirin rantaan me sitten asetuttiin ja kävimme uimassa Ounasjoessa. Aamulla keitettiin kaurapuurot ja kaffeet grillistä ja jatkettiin kohti lopullista määränpäätämme eli Leviä.
Perille saavuttuamme laitettiin automme parkkiin ja tehtiin tuttavuutta vieressä olevan asuntoautollisen kanssa. Hetken siinä pyörittiin ja käytiin tutustumassa Zero Pointtiin, mutta eipäs siellä niin aikaisin ollut vielä oikein mitään sen ihmeempää. Varsinaiset kisat kun alkaisivat vasta seuraavana päivänä. Eli eikun pyöräilykamat päälle ja reiteille. Käytiin porukalla tutustumassa kisojen ensimmäiseen erikoiskokeeseen, joka laskettiin Kätkätunturin huipulta alas. Henkilökohtainen kokemukseni mtb-ajosta on aika vähäinen, joten jatkoin jossain kohtaa omia polkujani. Olisi pitänyt vaan suosiolla pysyä miesten mukana, sillä päädyin ylimääräisen lenkin ja pidemmän ylämäkipätkän jälkeen samalle pisteelle johon he olivat aikoja sitten kääntyneet.
Mutta mitäpä tuosta, itsensä haastaminen lisää luonnetta. Tai ainakin niinä kertoina kun puoliksi raahaat/kannat maastopyörääsi puoliväkisin ylös huipulle. Harmi vain, että tälläiset saavutukset jäävät aina muilta näkemättä. Sitä kun on joskus sellaisissa paikoissa, että on parempi vain puskea eteenpäin (tässä tapauksessa ylöspäin) kuin kääntyä takaisin.
Tuo kyseinen kolmen tunnin rupeama oli täynnä verta (kiitos itikoille) ja hikeä, Vaikka usko meinasi jossain kohtaa loppua niin kyyneleiltä vältyttiin, sillä eihän niistä olisi mitään höytyä sillä hetkellä ollut. Jälkikäteen olin aivan mielettömän ylpeä itsestäni, että olin päässyt huiputtamaan Kätkän ja että vältin rankkasateen, joka näkyi ja kuului kyllä selkäpuolella.
Toisen telttayön ja edellisen päivän uurastuksen jälkeen olo oli kyllä ihmeen virkeä seuraavana aamuna. Päästiin Levilehdon yleiseen huoltorakennukseen tekemään aamupalat, mutta pakko myöntää että ne maistuivat paremmalta ulkosalla. Tai kun käyttää grilliä veden keittämiseen niin saa tunnelman maittavan aterian kaupanpäällisenä. Silloin kun riittää (ainakin meikäläisille) yksinkertaisesti hiljalleen haudutettu kaurapuuro sekä kahvi. Niiden voimalla tehtiin aamulenkki rinteelle ja valmistauduttiin päivän ohjelmaan. Veljellä alkoi ensimmäinen kisapäivä ja meikä polkaisi Torajaiselle, josta jatkon kävellen Levin huipulle. Patikointipolku oli taas aikaimoinen itikkatie, mutta minä olen vahvasti sitä mieltä että Apostolin kyydillä mennään.
Vasta tunturin päällä pystyi huokaisemaan helpotuksesta, koska siellä ei noita ihmisveren ja -ihon himoitsijoita juurikaan ollut. Ja hyvä niin, koska minä olin jo siinä vaiheessa aivan kypsä ympärilläni jatkuvasti pyöriviin hyttysiin ja paarmoihin. Enkä muuten nähnyt tuolla Levillä ketään muuta niin pahasti elävältä syötyä henkilöä kuin minä.. että se siitä paksusta nahasta.
Lauantaina olin kyllä kaukainen turisti siinä missä moni muukin, sillä päätin hypätä aamuvarhaisella gondolin kyytiin. Pitihän se vähintään kerran kokea kun kerran ensimmäistä kertaa niillä nurkilla. Laskettelukeskuksenahan tuo paikka on varmasti aivan järjettömän laaja ja hieno, mutta en tiedä että olisiko minusta niihin rinteisiin. Sen verran kuitenkin pelkoa korkeisiin paikkoihin ja jatkuva jännitys takaraivossa kaikkein jyrkimissä paikoissa.
Hissillä pääsi tietysti vaihtamaan paikkaakin huomattavasti nopeammin kuin lihasvoimalla, joten ehdin hyvin kuvailemaan eri reiteillä. Kilpailussa ajettiin kahden päivän aikana yhteensä yhdeksän erikoiskoetta ja niiden päälle vielä siirtymät. Voin vain kuvitella kuinka väsyneitä kisaajat olivat maaliviivan ylitettyään verraten siis siihen kun meikäläinen pääosin käveli EK-1 ylös ja alas.
Life is like riding a bicycle. To keep your balance, you must keep moving.
- Albert Einstein
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti